Lahjakataja

Tässä on meidän katraan lahja luonnolle näin keväisin. Viikon verran tätä koristetta tänä  vuonna riitti. Aina iltaisin laitettiin karvakasat pihakatajaan ja aamulla ne olivat poissa. Tsirp tsirp!

Nenä ruudussa pesänrakentajia seurattiin.

– Pipsu, Miiru, Teye ja Emoinen –

Lauantai-illan lisäys: Kun Emoinen sai nyt vihdoin luvan silmiensä puoleen istua kunnon löylyssä, viipyillä ja vastoa sielunsa kyllyydestä, olen liittynyt seuraan.

Jostakin syystä minua hätistellään pois saunasta, mutta koska olen tooooooosi nopea, ehdin aina ekana ylälauteelle. Siinä sitten  jostain syystä jankataan, ettei tämä olisi niin hyvä idea kissalle  ja voisinko odottaa pukuhuoneessa? En ymmärrä. Rrrrrrakastan, paitsi Miirua ❤ , myös saunomista. -Teye –

Lomanen

– Koko kevät vangittuna sisälle, huoh. Tämmöistä tämä oli. Ei muuta huvitusta kuin laittaa matot rullalle, kun Emoinen makoili silmäpuolena. Boooooriiiiing. Kyllästymiseni näkyi siinäkin, että vaikka olen viimeisen päälle herrasmies, lopulta sähisytin  Pipsua joka ilta haastamalla Pipsun painimatsiin. Karvat vain lenteli.

Valvoin hoitomääräyksiä. Arvatkaa, olisiko Emoinen muistanut kaikki silmätippansa, jos ei olisi ollut kissa  tukena? No ei.

– En voi ymmärtää, mikä noissa koneissa on niin tärkeää, että oman kissan silittely on jäädä tekemättä? Aina tästäkin on pitänyt huomauttaa. Eikö tässä jo jokaisen kissan mitta tulisi täyteen?

– Emoinen yritti kyllä. Laitettiin valjaat ja mentiin ulos, kevätnuuhkuttelua ja uutta  ruohoa olisi ollut tarjolla. Mielestäni tässä selkeästi ilmaisen, mitä mieltä olen rajoitetusta ulkoilusta. Not my cup of tea.

– Niinpä kun toukokuun alkupuolella päästiin vihdoin autoilemaan Tirren luo, minä olin tehnyt  päätökseni. Kollin on saatava joskus mennä. Omaa tilaa. Liekaa lisää. Vapaus hengittää. Te tiedätte.

– Kun koetti sen vierailujakson hetki, jolloin meidän olisi pitänyt palata omaan kotiin, minä menin. Heilautin häntääni, luimistin korvat juoksumoodiin – ja taakseni katsomatta lähdin kohti seikkailuja.

– Emäntä oli pakannut Pipsun ja Teyen autoon ja huristellut kotiinsa. Minulle avautui ihanat kaksi viikkoa kaivattua kollielämää. [Emoinen halusi muistuttaa, että olen leikattu. Joo joo, mutta ei  se  liity tähän mitenkään. Vaan vapaus, Emoinen, vapaus, siitä tässä on kyse!] Silkkaa eräelämää, ihania kevään nuuhkuja, päivittäin hiiripaisteja, mehevää uutta ruohoa, kevään vehreydessä lekottelua, ei ainoatakaan naista kaakattamassa tai sähisemässä. Kävin sen verran näytillä pihamaalla, että minun nähtiin olevan kunnossa, mutta sisälle en tullut. ”Meill’ vapauden kaiho soi nyt rinnassamme…”

– Kun Emoinen taannoin kurvasi taas tänne Tirren luo, minä tulin heti Emoisen huutelusta sisälle. Kunnon kolli tietää, kun on aika palata oman Emoisen luo.

Ja nyt nukutaan <3!

Kovasti virkistyneenä teitä tervehtäin,

– Miiru, metsän poika ja sankar jylhän kuusiston –

Egyptinnoutaja

Käki kukkuu laiskasti kevätyössä. Tuomi on jo varistanut kukkansa, omenapuussa vielä hohtavat valkeat kukat hämärässä maisemassa. Sireeni on avannut nuppujaan. Jos olisi hieman lämpimämpi yö, tuoksu hurmaisi öisen kulkijan. Nyt vain kukkaan puhkeamaisillaan olevat tertut näkyvät tummuvassa yössä.

Emäntä naputtaa tekstiä väsymyksen rajoilla. Hän on vihdoin palannut töihin toukokuun puolivälissä pitkältä sairauslomaltaan. Töiden kiinni kurominen painaa; pitäisi ehtiä tehdä kahden kuukauden työt viikossa. Kesä painaa päälle, syksy on suunnittelematta.

Silmät siristyvät. Leikkaus toi tullessaan harmaakaihin, mihin leikkaukseen emäntä nyt jonottaa. Josko elokuussa? Tai ainakin alkusyksystä? Silmälaseja ei ole nyt mitään järkeä uusia, koska kaihileikkauksen jälkeen on taas uudet lukemat ja sitten on lasien uusiminen edessä. Kesä toivottavasti mennään taivaanrantaa maalaillen,  kaukonäkö pelittää hyvin. Lähinäkö, lukeminen ja kirjoittaminen, siristää silmiä. Väsyttääkin tämä tihrustaminen, tekee mieli heittää lasit seinään ja painaa pää käsiin. Mitä jos vain heittäytyisi ruohikolle ja seurailisi pilviä?

– Emoinen, hei, sun piti kirjoittaa musta. Egyptinnoutajasta.
– No niin pitikin. Mites tää nyt lipsahti.
– Kerro nyt, et mikä noutaja. Ja miks.
– Teijukka, sä oot ihan paras noutamaan kaikkia pieniä esineitä. Mikään kamera ei ehdi sun perään, mutta tässä sun noutosaaliisi viime ajoilta:

• pullasuti lusikkatelineestä
• pilli lusikkatelineestä
• kinkkumuru voileivältä
• pussinsulkija leipäpussin alta
• ja bravuuri: viinirypäleterttu kulhosta (kaikista rakkain noudettava <3)

Mä oon jo aika iso kissa. Osaan istua Tirren isännän vieressä tuolilla, sitten mua silitetään ja saan maitoa kukkalautaselta. Oon oppinut tän kaiken Tirreltä.

– Emoinen, mee nukkumaan. Sä nuokut.
– Joo, se on viisautta. Nähdään aamulla, Teijukka Egyptinnoutaja.

Valoa kohden

Täällä ollaan! Emoinen tihrustaa ruutua nyt jo 1,65 silmällä. Sormi ei edelleenkään osu ihan heti oikeaan näppäimeen, mutta hinku päästä koneelle on nyt jo suurempi kuin halu vältellä sirrittelystä mahdollisesti seuraavaa päänsärkyä. Yhtenäisen  kuvan ja syvyysnäön  vaillinaisuus on saanut Emoisen kaatamaan useamman kerran vettä pöytäliinalle lasin sijaan, levittämään voita leivän viereen, avaamaan ovea kahvan vierestä ja olemaan tosi tarkkana rappusia alaspäin mennessä. Koneella kirjoittaminen on noihin verrattuna vähemmän vaarallista, vaikka kirjoitusvirheiden tavallista suuriempi määrä hieman ärsyttääkin.

Leikkauksesta kahden viikon kuluttua olleessa kontrollissa  löydettiin toisestakin silmästä verkkokalvosta repeymät. Silmä laseroitiin samantien. Siinä kohden Emoisen nenä painui hetkeksi vedenpinnan alle, huoli ja harmi oli tosi kova. Nyt toisen kontrollin jälkeen mieli on paljon valoisampi, paraneminen  on edennyt hyvin, vaikka edelleen sairausloma jatkuu samoin kun tipoittelu, nyt enää kuusi kertaa päivässä.

Emoinen on tavattoman kiitollinen saamastaan lääkäri- ja ystäväavusta, kaikista kannustavista blogikommenteista  sekä tietysti näiden omien silkkitassujen terapeuttisesta läsnäolosta. Näön (vaikka osittaisenkin) menettämisen mahdollisuus oli pelottavaa. Tuli syvä kunnioitus kaikkia heitä kohtaan, jotka pysyvästi vammauduttuaan joutuvat opettelemaan uuden tavan toimia. Emoisen sairausaika on hetkellinen ja todennäköisesti silmät paranevat entiselleen, mutta toivottavasti tämä  kokemus on antanut taas enemmän ymmärrystä elämään ja lähimmäisten huomioimiseen.

Miiru: Meidän raksutkin on lennelleet pitkin lattioita, kun ei tuo aina ole osunut kaatamisissaan  lautasen kohdalle. Ja tänään sanoi ääneen, että pitääpä olla tarkkana saksien kanssa, että paloittelee kanankaulan eikä omaa sormeaan.
Teye: Mutta se on hyvä, että nyt ei leikellä kynsiä. Emoinen sanoo, että että ei vielä erota, varsinkaan  mun mustista tassuista, minkä verran olisi hyvä saada kynttä saksen terien väliin, saattaisi mennä nipsnaps koko kynsi. Ja ei ois sitten hyvä ollenkaan!
Pipsu: Mutta tänään multapa leikattiin neljä kynttä. Oon kuulemma rauhallisempi kuin Teye, niin mulla kokeiltiin, pystyykö Emoinen jo sihrustamaan kynttä, jos pidän tassun oikein pitkään paikallaan. Juu, neljännen kynnen jälkeen poistuin paikalta.

Miiru: Ollaan oltu Emoisen lähellä yötä päivää. Se hyvä puoli tässä sairastamisessa on ollut, että Emoinen on pysynyt kotona meidän kanssa.

Taannoin oli aurinkoisia, lämpimiä päiviä. Emoisen pitää  varjella silmänsä vielä liialta auringonpaisteelta, niin me nautiskeltiin hänen puolestaan.

Teye: Enkö ookin vähän niin kuin fsvin.. eiku vfisn… no se egyptiläinen juttu? Joo, oon.

Pipsu: Me ei syödä noita tulppaaneita, haistellaan vain. Ja tuo väri korostaa mun kauniita silmiäni.

Pipsu: Huomautan, että me emme ole liian hyvissä väleissä tuon Sähikäisen kanssa, mutta tässä meillä on yhteinen intressi, joka on keskinästä sähinää suurempi: ÖTÖKKÄ <3!

Pipsu: Me kuulemma valmistaudumme tulevaan Turun vierailuun. Minä ja Sähikäinen menemme sunnuntaina kissanäyttelyyn. Minä osallistun kotikissaluokkaan, Sähikäinen on ekaa kertaa ”Aikuinen”, juupa juu. Oispa kiva, jos tuutte katsomaan meitä, tervetuloa!

Pörriäisiä! Ruohoa! Tipusia! Kevät! Ilo!
– Pipsu, Teye ja Miiru –

Pääsiäislaatikko

Miiru: Emoinen sai kiirastorstaina silmän asentohoidon päätökseen. Samana iltana me tultiin takaisin kotiin. Emoinen  pussaili ja silitti meitä, otti syliinkin vaikka ei ollut ihan varma, vieläkö se nostelukielto on voimassa. Me Pipsun kanssa kumpikin painetaan kuutisen kiloa, Sähikäinen vaivaiset puolet. Oli kuulemma ollut ikävä meitä. Krhm, minä en mitään tunnusta, mutta pussasin Emoemoista kyllä innokkaasti takaisin.

Teye: Ja sitten me nukuttiin taas kaikki Emoisen kanssa koko yö. Vahdittiin, ettei karkaa.

Pipsu: Vaikka hoidossa oli kyllä ihanaa! Emoinen antoi hoitopaikkaan mukaan ”terveellistä ruokaa”, mutta me tehtiin syömälakko. Katsottiin meidän hoitajaa vilpittömästi silmät hämmästyksestä pyöreinä ja vakuutettiin, ettei voida koskea tuommoiseen. Ja niin sitten saatiin annospussiruokaa, oi juhlaa. Varaemo ja Emoinen pohtivat, että me varmaan huijattiin Varaemoa ja kiedottiin se käpäliemme ympäri. Tjah, kukapa tietää. Me emme kommentoi.

Miiru: Tämä pääsiäislaatikkoasia alkoi niin, että  Emoista käytettiin lankalauantaina kaupassa. Emoinen saa nyt elää rauhallisesti ”tavallista elämää”, mutta ei kantaa eikä nostella mitään raskasta, joten kauppakassinkantaja (ja autokuski, koska autolla ajokin on toistaiseksi kielletty) on arvokas apu.Siinä kaupassa tepastellessaan Emoinen näki laatikkokasan ja pyysi saada yhden laatikon kotiinviemisiksi meille.

Miiru: Tämä on aika pieni.

Teye: Silmäklinikan ohje oli, että saisi elää niin normaalisti kuin voi paitsi ne rajoitukset. Siksi Emoinen ajatteli ilahduttaa itseään askartelemalla jotakin meille. Tottumattomalle yhdellä silmällä toimiminen on kuitenkin hankalaa. Käsi ei osu ihan siihen mihin oli aikomus, etäisyyksien arvioiminen on hankalaa ja kaikkea tarkkaa työtä ei vain pysty vielä tekemään. Silmässä oleva hoitava kaasupallo poistuu 5-6 viikon kuluessa ja näkökenttä suurenee sitä mukaa. Siihen asti mennään sillä näkökyvyllä, mikä on mahdollista. Anyway, höyheniä ja tipusia löytyi, sitten toimeen. Minä autoin.

Teye: Tämän kiinnitys oli heiveröistä, lisää teippiä.

Kissojen pääsiäislaatikko vuosimallia 2016.

Emoinen: Laatikoihin näyttää pätevän sama kuin valmiisiin kissanpeteihin eli ihmisen muokkaama ei enää kiinnosta. Yksikään ei askarteluhetken jälkeen enää innostunut laatikosta.

Pipsu: Höpsis! Kävinpäs kerran.

Pipsu: Ihan kiva paitsi taas jää häntä ulkopuolelle. Kauniista ajatuksesta kuitenkin 8.

Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

– Pipsu, Teye, Miiru ja Emoinen –

EDIT:

Miiru: Ja toinen höpsis laatikon käyttämättömyyteen. Minä tänään klo 14.50, olkaa hyvä!

Miiru: Ettenkö arvostaisi Emoisen askarteluintoa?! Tässä olen. Ja napsaisin pois häiritsemästä myös kaksi pikkkutipua.

Silmätippoja ja särkylääkkeitä

Miiru: Meillä on Haamukirjoittaja eikä me olla oikeasti täällä, siis kotona! Meillä on kaikki ihan huiskin haiskin. Meidät vietiin torstaina hoitoon, kun Emoinen palasi sairaalasta. Ja nyt Emoinen on sohvalla ja huutelee tätä kirjoitusta.

Emoinen on jo niin vanha, että siitä irtoilee osia, se on vähän jo niin kuin sen auto. Kun Emoinen ja Teye palasivat sunnuntaina Riihimäen kissanäyttelystä, Emoinen alkoi nähdä outoja kuvioita. Vaikka Teyen lauantainen diskaus viimeisestä kehästä vähän harmittikin, ei sen sentään pitäisi silmissä tanssia, mietti Emoinen.

Teye: Mua ei käpälöidä. Ei nyt vain huvittanut tulla näytille. Sain sunnuntaina vielä kuitenkin kahdesta kehästä nauhat. Seuraavan kerran Viialassa 10.7., riippuu fiiliksestä, juu nou. Rockrock.

Miiru: Kotiin päästyä Emoinen soitti päivystykseen, josta käskettiin tulla näytille. Lasiainen oli irtautumassa ja mahdollisesti repimässä reikiä verkkokalvoon. Oireet pahenivat ja tiistaina Emoinen vietti päivän Helsingissä silmäklinikan päivystyksessä. Keskiviikkona Emoinen soitettiin tulemaan leikattavaksi.

Pipsu: Emoinen sai paljon hyviä neuvoja. Koska emoinen ei saa nyt tehdä yhtään mitään, häntä neuvottiin antamaan kissat hoitoon. Vaikka Emoisesta on kurjaa, ettei kukaan tule kehräämään, silitettäväksi, pompi hänen päällään tai istu hänen naamalleen ja hänelle tulisi hirmuisen ikävä kaikkia meitä, neuvo oli silti järkevä. Me ollaan aivan  valtavan  hyvässä hoitopaikassa, täällä on ihan kaikkea: leveät ikkunalaudat, portaat, lattialämmitys, hyviä nukkupaikkoja, rucolaa, rapsutusta…

Teye: …ja höyheniä ja oksia, namnam!

Miiru: Naiset, hiljaa! Emoisella oli repeytynyt verkkokalvoon kaksi reikää, jotka saatiin laserilla paikattua. Nyt on viikon asentohoito, jonka aikana Emoisen täytyy maata paikallaan ja vaihtaa kyljeltä toiselle 30 minuutin välein. Silmätippoja laitetaan kahdeksan kertaa päivässä, särkylääkkeitä napsitaan tarpeen mukaan. Emoinen saa nauraa ja itkeä, laittaa kohtuullisesti tekstiviestejä, kuunnella paljon äänikirjoja sekä käyttää Haamukirjoittajaa. Hän muuten oppi maanmainiolta Sinikka Nopolalta, että aikuisella ihmisellä olisi syytä olla sarjapöytä. Emoisella ei (vielä) ole.

Teye: Söin pupun raksut.

Pipsu ja Miiru:Käyttäydy!

Teye: Mutta ne oli hyviä.

Miiru: Emoinen pahoittelee, että kun on ollut muutenkin pitkä blogitauko, hän ei edelleenkään pääse itse koneen ääreen lukemaan ja kommentoimaan, mutta toivottavasti asentohoidon jälkeen. Sairauslomaa on luvassa monta viikkoa. Niinpä me joudutaan kirjoittamaan tämä itse. Haamukirjoittaja vähän auttaa. Hetkittäin se Haamu vähän pelottaa meitä, mutta olen jo antanut sille veljellisen pusun.

Pipsu: Ja minä karvasin sen housut. Hyrhyr <3.

Teye: Mutta mua ei edes Haamu käpälöi!

Leppoisaa lekottelua

Miiru: Kyllä minä niin Jukolan Aapoa  siteeraan. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Parempi on, kun Emäntä on takaisin. Oli mulla ikävä. Mun oma Emoinen osaa mulle rakkaimmin lirkutella ja silitellä ja rapsutella.

Kotona <3!

Namusten saannissa oli taukoa, kun hoitopaikkaan sanottiin, ettei tarvitse antaa nameja. ”Ei tarvitse antaa nameja”!!!!!  Onneksi kotona tiedän, missä kaapissa namit on ja kuinka purkkien kannet avataan. Ja kuulen heti, jos Emoinen koettaa antaa namin vain Pipsulle.

Tsihhih, älä nyt julkisesti kerro kaikille, mutta Emäntä on niin kiedottu mun tassun ympärille, että kun vähän vetoavasti iltasella katson (=”Riudun ilman muutamaa namia, oivoi.”), saan ainakin kolmenlaisia namusia eteeni. Mun Emoinen <3.

Totuin tähän väljään  nukkumiseen Emoisen poissaollessa. Voitaisiin kyllä neuvotella, että minä saisin jatkossakin  tämmöisen kissanpedin itselleni?

Lekotteluterveisin,
Miiru

 

Ilon hetkiä

Pipsu: Oi onnea, pääsin tähän ylätasolle nukkumaan. Tämä on lomailutalon paras paikka!

Pipsu: Hyvä, emoemoinen, hyvä! Tällä lailla kissoille tuodaan laatikoita kotiolohuoneeseen. Minkäs näistä nyt ensin ottaisin koeajoon?

Pipsu: Aika hyvä pepputuntuma; hännälle tilaa; siivekkeet estävät vähän näkyvyyttä; pahvilaatu on kuitenkin maukasta,mutta samalla kestävää; vähän yksitoikkoisen värinen, mutta  siksi minä näyn tässä taustassa paremmin. 8 puoli.

Onnellisena,
Pipsu

(Kuvat helmikuulta 2016)

Meinaa karata…

…vaan ehdittiinpäs vielä! Helmikuu oli huiskahtaa ohi, mutta onneksi oli tämä ylimääräinen päivä. Emoinen on palautunut kotiin, saunottanut matkalaukkunsa ja pessyt pyykkinsä, hakenut kissat kotiin, saanut aikaeron rukattua paikalleen,  räkätaudin voitettua, tehnyt työtöitä ja pakannut kissat uudestaan matkaan hiihtolomailemaan.

Tirre: Ne on taas takaisin täällä. Juurihan ne meni käymään omassa kodissaan ja eikun heti takaisin, hmh. Jos olisi huokaileva kissahymiö, käyttäisin sitä, mutta nyt tyydyn käyttämään korviani, lukekaapa minua.

Hyvää tässä on tämä lämmin konepelti; ymmärrän, miksi ihmisetkin pitävät autonpenkkien lämmityksestä.

Toisaalta opin kyllä niiden pitkien viikkojen aikana Sähikäiseltä yhden jutun. Minun aamutapani on istahtaa isännän viereen omalle tuolilleni ja syödä hieman kinkkua ja juoda punaista maitoa. Jostain syystä Sähikäiselle kuitenkin sallitaan istua kahvinkeittimen vieressä pöydällä ja katsoa ikkunasta ulos. Totesin, että kyllä minäkin voin ottaa tuon tavan käytäntöön ja nyt, jos aamutarjoilu on myöhässä, istun tuolin sijasta päättäväisen näköisenä pöydällä ja napauttelen hännällä pöytää, että olisi syytä aloittaa minun syöttämiseni. Kun näen kinkkusiivun, palaan tyytyväisenä odottamaan takaisin tuolilleni.

Teye: Minä opin meidän lomahotelliviikkojen aikana puskemaan ihmisen kättä tai jalkaa, jos haluan silitystä, Miiru opetti. Sitten Tirreltä opin tämän kinkkujutun ts. että pitää ottaa selville, mitä ihmisten kääröt ja paketit sisältää ja sitten voi pyytää, jos on jotain hyvää. Oikeastaan en syö montaakaan juttua, mutta se pyytäminen on hauskaa. Ja sen kerroinkin jo aiemmin, että ihan itte opin avaamaan ovenkahvat.

Pipsu: Minä jouduin olemaan aika kauan arestissa, kun pakkasten aikaan oli se mun pikku lomanen, josta nuo hätääntyivät. Sitten kun lopulta ilmat alkoivat lauhtua, emäntä soitti ja antoi luvan laskea minut taas ulos. Kun Emoinen lopulta palasi sieltä Kaukomaasta ja tuli hakemaan meitä, minä olin ollut taas pienen hetken omilla retkilläni. Mutta kun Emoinen tuli autostaan ulos ja huuteli minua, minä  _juoksin_  heti emännän luo ja puskin ja puskin ihan kamalasti emäntää. Emoiselle tuli joku juttu silmiin, kovasti räpytteli.

Miiru: Minä otin meistä eniten nokkiini Emoisen reissusta. Sinä päivänä, kun Emoinen tuli hakemaan meitä, minä kävelin pihamaalla ihan kuin en olisi ollenkaan huomannut Emoista. Kolme kertaa kävelin portaille niinkuin olisin ollut tulossa sisälle ja kun Emoinen tuli avaamaan ovea, käänsinkin selkäni ja juoksin häntä mutkalla karkuun. Enkä heti antanut silittää enkä ottaa syliin!

Pipsu: Minä olin eka Emoisen sylissä!Teye: Jotakin tuttua tässä on, otanpa selvää.Teye: Nuuuuuuh, nuuhnuuhnuuh, nuuuuuuuh….Kaikki kolme leppyivät lopulta kauan poissaolleelle  Emoiselle ja kun käytiin nukkumaan, Emoinen sai todistaa tällaista idylliä. [Teye: Se räpyttelee taas! Mitähän sen silmille on käynyt?] Tänne asti edelleen joka yö joku kissoista on nukkunut Emoisen kanssa ja muutkin jossakin lähistöllä. Ai niin, kuvassa Emoinen löytyy vinottain tuosta oikealta…Tirre: Ahhh, kaikki tää on mun…

Teye: Ja kauniiksi lopuksi ihanaa karkauspäivää kaikille. Mä ainakin tiijän, ketä kosisin <3!

 

Räytymistä

– Emoinen.
– Vihdoinkin! Enkö pyytänyt soittamaan kotiin? Mulla on SANOMISTA.
– Kultanuppunen Pipsu-muruliini, anteeksi, mulla oli kiireitä.
– Mikä voi olla kiireempää kuin oman kissan soittopyyntö?! Mutta asiaan; mulla on valittamista, tämä ei vetele. Joudun olemaan sisällä niinkuin tuo typerä Sähikäinen, mutta  Miiru ja Tirre saa käydä ulkona. Väärin. Tyhmää. Epäoikeudenmukaista. Vapaudenriistoa. Nootti!
– Pipsu, jos tulisit joka ilta kotiin niinkuin Miirukin tulee, niin sitten tätä arestia voitaisiin lieventää.
– Mutta kun mulla on _Omia _Kissajuttuja_.  Niihin voi joskus mennä aikaa. Pliis?
– Ei nyt mene läpi, söpöliini.

Pipsu: Auttakaa, emäntäni on kurja tyranni ja niuho, elämääni rajoitetaan.

– Mulla on lisää valittamista.
– No, mikäs painaa mieltä?
– Jos kerran on pakko räytyä sisällä, niin voisi sentään olla kunnollinen yösija.
– Mutta teillähän on siellä Tirren kodissa vaikka kuinka paljon paikkoja mistä valita?
– Eijeijeijei ole. Sen uuden kiipeilypuun ylätaso on ainoa paikka, jossa saa unta. Mutta Sähikäinen ja Miiru voi mennä siihen ennen mua! Ja Sähikäinen on tullut  röyhkeäksi, se pitää puoliaan siellä tasolla: murisee, lyö tassulla  eikä anna paikkaa vanhemmille kissoille. Ihan mahdotonta menoa täällä. Toinen nootti.
– Voi Pipsu-rakas <3!
– Kun tuut, hankit meille jokaiselle omat kiipeilypuut ja sen villapesän. Minä pidän sen punaisen.
– Voi Pipsu-rakas <3!

Teye: Njännnnännää, ehdin ekana, mun paikka.

(Kuvat joulukuulta 2015)